Persimoniarvoitus

Lapsen saaminen on aiheuttanut muutoksia paitsi omassa elämässäni, myös vaimoni ruokailutottumuksissa: hän ei yksinkertaisesti saa enää kyllikseen hedelmistä. Hedelmähimo alkoi raskauden alkupuoliskolla – eräänä päivänä hän kertoi tahtovansa appelsiineja. Kyseisen tarpeen pakottamana päädyin lähikauppaan ja ostin kokonaisen kilon. Uskoin säästäväni aikaa ja vaivaa hankkimalla kerralla koko viikon tarpeiksi. Vielä samana iltana jokainen appelsiini oli syöty.

Kun seuraavan kerran suuntasin kohti Turun Ylioppilaskylän parasta lähikauppaa, luulin nähneeni kaiken, mitä K-Kylävalinnalla oli tarjota. Kauppaa ei tunneta hedelmävalikoimastaan, vaan makeishyllyjen ja olutta notkuvien kylmiöidensä tähden. Jälkimmäisten yhdistetty pinta-ala kattaa kutakuinkin puolet liiketilan pohjapiirustuksesta. Hedelmille varattu tilaa vastaa suklaapatukkahyllyä aina Snickersistä Twixiin – tai vastaisi, jos hyllyt olisi täytetty aakkosjärjestyksessä.

Minulla oli siis tietty ennakko-oletus lähikaupan hedelmävalikoiman koostumuksesta. Tällä nimenomaisella kerralla jouduin kuitenkin äimistymään.

Silmiini pisti läjä punakultaisia hedelmiä, jotka muistuttivat hivenen jättimäisiä tomaatteja, ja joita hintalapun mukaan kutsuttiin persimoneiksi. Kuten ehkä jo arvaattekin, en ollut kuullutkaan persimoneista, saati sitten nähnyt sellaista omin silmin! Niinpä ostin kokonaiset kolme kiloa, kerralla koko viikon tarpeiksi, säästääkseni aikaa ja vaivaa. Olihan niitä päästävä edes kerran elämässään maistamaan.

Kuorintaoperaation jälkeen pääsin toteamaan seuraavaa:

Persimonin maussa on vivahdus mangoa ja jotakin vihannesmaista, kenties pehmeäksi keitettyä lanttua. Se on makea, muttei kuitenkaan imelä. Maku on verrattain mieto, ainakin mangon ikenet kipristävän kirpeyden rinnalla.

Makua voisi kuvailla myös sivistäväksi, sillä ensimmäisen haukun jälkeen istuin tietokoneeni äärelle googlettamaan (jokaisella on oltava harrastuksia). Minkälainen kasvi mahtaa tuottaa tämän merkillisen hedelmän? Muistuttaako se enemmän tukevaa omenapuuta vai kukkakepistä roikkuvaa tomaattipensasta? Mistä tämä puu/pensas on kotoisin? Miksi ja miten kaikki nuo punakultaiset persimonit ovat päätyneet minun lähikauppani hyllylle?

Aloitan etsiväntyöni kaikkein ilmeisimmästä paikasta. Hyvä ystäväni Wikipedia tietää aiheesta seuraavaa: ”Kaki (Diospyros kaki) on eebenpuiden (Diospyros) sukuun kuuluva kasvi, jonka makeat hedelmät ovat syötäviä. Sitä kutsutaan myös nimillä kakiluumu, persimon, persimoni ja sharon. Kaki on kotoisin Itä-Aasiasta, josta sen viljely on levinnyt muun muassa Kaakkois-Aasiaan, Lähi-itään ja Välimeren alueelle.”

Siirryn englanninkielisen Wikin pariin. Englanniksi tiedetäänkin persimonista jo huomattavasti enemmän. Kahlaan syvemmälle hyperlinkkien upottavaan juoksuhiekkaan. Yö pimenee ja tuijotan yhä näyttöpäätettä, tosin tällä kertaa Googlen hakukentässä lukee globalisaatio. Käsissäni on enää persimonin kanta – paperinohuelta nahalta tuntuva ruskeaksi kuivunut lehtiruusuke – sillä muuta ei syömisen jälkeen käteen jää, ei edes siemeniä syljeskeltäviksi. Olen oppinut lukemattomien aiheeseen liittymättömien asioiden ohella sen, että juuri äsken syömäni persimonit olivat kotoisin Espanjasta.

Mistä pääsemmekin globalisaatioon.

Tavallisen kaduntallaajan huomaamatta satamiimme virtaa taukoamatta laivoja, jotka on lastattu muullakin kuin banaaneilla. Viihde-elektroniikkaa Japanista, lammasta aina Uudesta-Seelannista asti, monenlaista kummaa asiaa pientä kulkijaa kummastuttamaan, mutta ennen kaikkea maailmankatsomusten osia: ajatuksia, sanoja, aistimuksia, musiikkia ja liikkuvaa kuvaa.

Jos historia toistaa itseään, lähikauppaani ilmestyneelle persimoniläjälle löytynee historiallisia vastineita. Löytöretkien jälkeen Vanhan maailman rahvas on varmasti toljottanut suurten satamakaupunkien toreilla uusia asioita ihmetyksen vallassa. Kulttuuri kehittyi ennennäkemättömällä nopeudella renesanssin ja löytöretkien myötä. Länsimaisen maailmankuvan syntyprosessi lähti toden teolla käyntiin. Tuon ajan ihmiset tunsivat varmasti olevansa suuren muutoksen partaalla, ja kuten nykyäänkin, heidän parissaan oli sekä utopisteja, että maailmanlopun profeettoja.

Evoluutio on ilmeisimmillään juuri kauan toisistaan eristyksissä olleiden populaatioiden kohdatessa. Eri ympäristöissä kannat ovat sopeutuneet paikallisiin elinolosuhteisiin ja niiden perimä on kehittynyt toisistaan eriäviin suuntiin. Kohdatessaan ryhmät vaihtavat runsaasti geneettistä materiaalia. Tämä tapahtui kulttuurievoluutiossamme löytöretkien aikaan, ja tämä tapahtuu globalisaation myötä 2000-luvulla voimakkaammin kuin koskaan. Oikeastaan löytöretkiaika ei koskaan loppunut – uuden maa-alueen sijasta olemme vain siirtyneet etsimään uutta kasvutilaa ajatuksille, jotka meitä isännöivät.

Informaatiotulva on osa jokapäiväistä elämäämme ja kulttuurit vuotavat yli äyräidensä. Siinä missä 60-luvulla haaveiltiin avaruuden valloittamisesta, rintamalinja on siirtynyt fyysisestä tilasta kohti kyberavaruutta. Kiinan muuri saattaa näkyä kuuhun asti, ja se saattoi pitää hyökkääjät keisarikunnan rajojen ulkopuolella vuosisatojen ajan, mutta ajatusten sodassa se on hyödytön. Sen moderni vastine löytyy vaikkapa Kiinan pyrkimyksistä rajoittaa kansalaistensa internetin käyttöä, mutta aika tulee ajamaan sen ylitse, ja siinä rytäkässä vahvinkin muuri tallautuu tomuksi. Jos ihmiskunnan historiassa on yksi katkeamaton säie, se on ihmisen loputon jano syvempää tietoa ja ymmärrystä kohtaan. Koko historiamme on sulautunut yhteen erilaisten teknologioiden kanssa. Tuli, rauta, kaupungit, höyrykoneet, sähkö, internet. Olemme kyborgeja. Koko länsimainen kulttuuri tasapainottelee valtavan mekaanisen jättiläisen harteilla.

Ei sellaista konetta voi pysäyttää. Se seisoo jo omilla jaloillaan.

Globalisaatiota vastaan taisteleminen on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Kuten eroosio vääjäämättä tasoittaa jyrkimmätkin vuoret pelkiksi kummuiksi, hioutuvat kulttuuriset ääripäät sileiksi. Ainoastaan eristäytynyt populaatio voi säilyttää identiteettinsä muuttumattomana, eikä planeetallamme ole enää niin syrjäistä kolkkaa tai kaukaista rantaa, etteikö uusien ajatusten hyökyaalto lopulta pyyhkäisisi senkin yli.

Maapallon käydessä yhä ahtaammaksi jalkojemme alla kollektiivinen mielikuvituksemme vastaavasti laajenee. Meitä kenties kummastuttaa persimonit lähikauppamme hyllyllä, mutta lapsemme syntyvät maailmaan, jossa hyllyillä on heidän poimittavanaan paitsi eksoottista syötävää, myös hengenhedelmiä jokaisesta kuviteltavissa olevasta kulttuurista.

Jokainen sukupolvi syntyy entistä nopeamman muutoksen keskelle. Scifi-kirjailija Vernor Vinge ja tulevaisuudentutkija Raymond Kurzweil puhuvat tulevasta teknologisesta singulariteetista. Kurzweilin visiossa tekoälyn kyvyt ylittävät nerokkaimmankin ihmismielen seuraavan vuosisadan aikana ja keinoelämästä tulee planeettamme älykkäin elämänmuoto. Teknologisesta kehityksestä tulee niin nopeaa, että kehityskäyrä on käytännöllisesti katsoen pystysuora – tätä hetkeä kutsutaan teknologiseksi singulariteetiksi. Hypoteesi edellyttää, että kehitys jatkuu Mooren lain mukaisesti ja transistorien määrä mikropiireissä kaksinkertaistuu joka toinen vuosi.

Myös moni meistä tulee kohtaamaan oman henkilökohtaisen versionsa ilmiöstä: tulee hetki, jolloin seinä nousee pystyyn ja uusi teknologia on meille joko käsittämätöntä, tai vähintäänkin sietämätöntä.

Äitini liittyi Facebookin käyttäjäkuntaan jonkin aikaa sitten. Facebook perustettiin vuonna 2004, ja se on kasvanut kuluneen kuuden vuoden aikana suuremmaksi kuin useimmat valtiot. Sillä on yli 500 000 000 aktiivista käyttäjää. Äitini ei ole vielä pudonnut kehityksen aallonharjalta, mutta hänen äitinsä ikäiset ihmiset eivät kaikki vieläkään käytä pankkiautomaatteja, koska eivät luota niihin tai osaa käyttää niitä. Suomalaiset saivat kokeilla seteliautomaattina tunnettua laitetta ensi kertaa Helsingissä 24. marraskuuta 1971. Nykyisin Ottopisteitä on Suomessa hieman alle 1700 kappaletta.

Verrattaessa pankkiautomaatin ja Facebookin käytön yleistymistä, saamme kuvan siitä, miten nopeasti tekniikka ja kulttuuri kenties tulevaisuudessa kehittyvät. Ehkä minä olen vuonna 2045 se epäluuloinen vanhus, joka ei suostu hankkimaan kalloon upotettavaa aivoimplanttia, jonka avulla tietoisuus yhdistetään jonkin internetin perillisen kautta toisiin mieliin, vaan tuijotan sitkeästi antiikkiselta näyttöpäätteeltäni tekstiä, jonka joku jossain näpyttelee aivan yhtä antiikkisella näppäimistöllä.

On toki myös mahdollista, että olemme Linkolan oppien ja ympäristövalveutumisen seurauksena palanneet eränkäyntikulttuuriin ja elämme sovussa luonnon kanssa – tai sen armoilla, mikäli katastrofaalisimmat tuomionpäiväskenaariot toteutuvat. Kenties tulevaisuus on jotain tältä väliltä. Ehkä teknologia kutistuu nanoteknologiaksi ja katoaa näkyvistä. Hyperteknologinen alkuasukas loikoilisi viidakossa holograafiset valikot ympärillään leijuen.

Toivon, että jotain kulttuuristamme säilyy läpi muutosten. Samalla kuitenkin toivon, että jälkipolville jää muutakin perittävää, kuin kulutuksen vuosisadan jälkeensä jättämä kaatopaikka.

Osuupa Kurzweilin ennustus sitten kohdalleen tai ei, elämme yhtä kaikki siirtymäaikaa, jona paikalliskulttuurit korvaantuvat yhä yhtenäisemmällä maailmankulttuurilla. Toiset pitävät tätä pahana, toiset ovat valmiita vannomaan globalisaation nimeen. Minulle muuttuva maailma näyttäytyy lähikaupan persimonihyllyn ohella lähinnä pizzatilausta tehdessä. Koska en pidä puhelimessa puhumisesta, teen tilauksen netissä – näin osoitetiedotkin menevät nopeiten perille, sillä nettiselain muistaa mitä kenttiin on viimeksi täytetty. Tilauksen voi maksaa verkkopankissa, eikä tarvitse näperrellä kolikoiden parissa. Säästyy aikaa, joka on nopeutuvan kehityksen takia aina vain enemmän rahaa.

Tätä kehityksen kiihtymistä kuvastaa myös tapamme mitata aikaa: kivikaudella se jaettiin suurpiirteisesti kuunkiertoihin, keski-ajalla kirkonkellojen kuuluttamiin varttitunteihin, 2000-luvulla mikroprosessorissa sykkivän kristallinkappaleen miljardeihin värähdyksiin sekunnissa. Sen sijaan että kaikki muu kiihtyy, voidaan ajatella ajan itsensä käyvän nopeammin.

Kansanvaellukset, löytöretket ja teollinen vallankumous ovat vääjäämättä johtaneet tähän päivään. Rooman valtakunnassa ripeinkin ajatus levisi laukkaavan hevosen selässä tai kyyhkysen siipien kantamana, mutta nyt ajatukset leviävät valonnopeudella halki koko maailman. Elämme jo eräänlaisessa hyperavaruudessa, joka syntyy, kun fyysisen tilan kylkeen liimataan lähes olemattoman pieni (älypuhelimia tuskin enää edes huomaa kantavansa taskussaan), mutta äärettömän laaja kyberavaruus.

Seuraava suuri muutto saattaa hyvinkin olla siirtymä pois tilan, paikan ja ajan kahleista. Tuleva maailmankansalainen asuu ehkä vaatekomeron kokoisessa lokerossa, mutta hänellä voi silti olla leikkikenttänään kokonainen universumi ja kaverilistallaan koko maailman väestö. Ehkä hän valmistaa täydellistä ihmisravintoa koneella, joka tuottaa miljoonaa eri makua. Kunhan silloin on yhä jäljellä lähikauppoja, joista saa oikeita luontoäidin leipomia hedelmiä, minä olen tyytyväinen.

Ehkä poikani joskus pitää minua siksi vanhanaikaisena.

Kokonaiset kolme kiloa persimoneja evät nekään riittäneet pitkään. Ehkä huomenna teen vaimolleni globaalin hedelmäsalaatin. Reseptiin kuuluu mangoa Intiasta, guavaa Etelä-Amerikasta, sekä rasiallinen viinirypäleitä Ranskasta. Tai sitten tilaan turkkilaiset pizzat internetistä.

Brahman vastaan järki

Koska nykyään ei tapahdu mitään mielenkiintoista, puhutaanpa ajankohtaisten aiheiden sijaan ajattomista. Puhutaan vaikka Brahmanista, hindulaisuuden maailmansielusta. Se on kaikkialla, muttei missään tietyssä paikassa. Se ei ole sidottu mihinkään tiettyyn olentoon, mutta on yhteydessä niistä jokaiseen.

Olisi mukavaa uskoa moiseen otukseen, mutta järki hyökkää oitis konseptin kimppuun. Ajatus on materiaa: välittäjäaineisiin ja sähköön reagoivia mikroskooppisia koneita. Tajunta ilman aivoja on mahdottomuus.

Tahtoisin silti uskoa.

Aivot reagoivat aistien välittämään tietoon ulkomaailmasta. Verhot tuovat mieleeni kukkaiskedon. Mutta eikö ajatus voisi yhtä hyvin syntyä aistieni toisessa päässä? Millä perusteella juuri aivoni ajattelevat kukkia, eivätkä vaikkapa verhot? Kyseessähän on pelkkä ihmis- ja itsekeskeinen ennakkoasenne! Antiikin suuren filosofin, Aristoteleksen, mukaan aivoja tarvittiin lähinnä veren jäähdyttämiseen ja liman erittämiseen. Hänen edeltäjänsä Pythagoras oli kuitenkin jo eräänä ensimmäisten joukossa yhdistänyt aivojen toiminnan ajatteluun ja siten valmistanut sarkaa modernin neurotieteen kynnettäväksi.

Luonnontieteet ovat reduktionistisia. Neurotiede etsii tajunnan osia, jotka eivät ole itsessään tietoisia. Biologia pilkkoo eliöitä, kunnes paloissa ei ole enää jäljellä elämää. Missä kulkee raja? Onko yksittäinen aivosolu tietoinen, vai tarvitaanko niitä useampia? Missä muistot tarkalleen ottaen sijaitsevat? Mikä on informaation syvin olemus? Entä jos tietoisuus on fraktaali, jonka jokainen osa sisältää kokonaisuuden?

Nämä ja tuhat muuta kysymystä valtaavat mielen, kun pohdinnan kohteena on Brahmanin kaltainen kosminen kummajainen. Vaikka tietoisuus ei edes asuisi aivoissa, Brahman edellyttäisi kaiken olevan jollain tavalla yhteydessä. ”Mahdotonta”, nalkuttaa järjen ääni, tuo ikuinen ilonpilaaja, mutta mieleni janoaa mystiikkaa. Siispä vedän ässän hihasta.

Kun jokin mihin kovasti haluaisit uskoa tuntuu mahdottomalta, on hyvä turvautua kvanttimystiikkaan. Kyllin pienessä mittakaavassa perinteiset fysiikan lait eivät enää päde. Tässä mittakaavassa on olemassa lähinnä alkeishiukkasia: fotoneja, elektroneja ja muuta vastaavaa.

Kvanttimekaniikan mukaan alkeishiukkaset ”lomittuvat” törmätessään. Tällaiset hiukkaset voidaan siirtää vaikka universumin vastakkaisille laidoille, mutta niiden kvanttitilat pysyvät sidoksissa toisiinsa. Ennen mittausta nämä tilat ovat olemassa pelkkinä todennäköisyyksinä äärettömien mahdollisuuksien joukossa, mutta mitattaessa yhtä hiukkasta toisenkin tila määrittyy. Tätä ilmiötä kutsutaan kvanttiteleportaatioksi. Kvanttimekaniikan valossa maailmansielu ei tunnu enää aivan niin järjenvastaiselta.

Ennen alkuräjähdystä kaikki aine oli yhdessä pisteessä. Kaikkeutta hallitsivat kvanttimekaniikan lait. Niinpä alkuräjähdyksen hetkellä kaikki aine oli lomittunutta keskenään. Alkuräjähdyksen myötä aine levisi ympäri universumia, mutta hiukkasten välille jäi Einsteinin parjaama ”aavemainen kaukovaikutus”. Kaikki on sittenkin yhtä, vaikkakin vain sataa nanometriä pienemmässä mittakaavassa, mutta kuinka monta enkeliä mahtuukaan tanssimaan nuppineulan päällä? Vastaus on tietenkin ääretön määrä.

Järki antaa lopulta periksi. Täältä tullaan Brahman!